Shame nähty. Suurimman osan ajasta vilkuilin kelloa. Michael Fassbaender ajeli NY:n metrossa ja takaumissa ryöppysi jos jonkinlaisia seksisekoiluja. Rinnastus harmaan kalseaan metroon oli vaikuttava, mutta kerrontaa ja kuvausta lukuunottamatta en jaksanut elokuvasta innostua.
Seksistä ja suhteista on tullut identiteetin ja itseilmaisun välineitä. Toisin sanoen: identiteetti on riippuvainen jostakin toisesta, ja suhteen laadusta tuohon toiseen. Shame on kertomus pakkomielteestä, riippuvuudesta ja paosta. Rakentaako Shamen keskushahmo itselleen illuusiota riippumattomuudesta ja autonomiasta? Ehkä.
Jostain syystä elokuva toi mieleeni Amerikan Psykon. Se ja Shame ovat mahdollisia vain New Yorkissa, tai ainakin Jakomäen Psyko ja Raattamon Shame kertoisivat aivan muusta. Raattamo on pieni kylä lähellä Pallastuntureita. Siellä on muutamia kymmeniä asukkaita, kauppa ja ravintola, joissa pistäytyä hiihtämisen lomassa.
Eipä sen puoleen, Raattamon kaupalla pistäytyessä stadilainen lepakkominuus tuntuu aika kaukaiselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti