Ylpeys vai häpeä? Suhteettomuus on kuin eläisi uudestaan kaksoiselämän aikaa. Siis aikaa kun piti – tai luuli että piti – salata rakastuvansa naisiin eikä miehiin ja että halusi seksiä samaa sukupuolta olevien ihmisten kanssa. Se kaappi avautui nopeasti, sillä parisuhde-elämääni aloittaessani oli jo olemassa GLB-liike josta löytyi identiteetti, poliittinen agenda ja ystäviä.
Toisin on nyt. Näin eilen aamutelevisiossa arvion elokuvasta Shame. Kiinnostuin, sillä keskushenkilön tilanne vaikutti olevan omani negaatio. Paljon seksiä mutta ei tunteita mihinkään suuntaan.
Minä vältän seksiä siksi että en pysty erottamaan sitä tunteista. Jään kiinni ihmisiin liian helposti, ja siitä seuraa vaikeuksia.
Päätin mennä katsomaan elokuvan, aikomatta kertoa kenellekään. Ihmisillä nyt on tapana ruotia näkemiään leffoja, ja nyt tuttuni ruotivat J. Edgaria. Aivan kuten teinivuosina luin James Baldwinia ja Violette le Ducia. En kertonut, miksi valikoin nämä ei kovin suositut kirjailijat luettavakseni. Homoseksuaaliset suhteet olivat aikoinaan sekä rikos että sairaus, mutta toistaiseksi suhteista kieltäytymistä ei ole kriminalisoitu. Outona, ellei peräti merkkinä mielen häiriöstä sitä arkikeskustelussa pidetään. Etsin itsekin syitä tähän valintaan korvieni välistä, mutta tällaisenkin valinnan ihminen voi oikeutetusti tehdä.
Joissakin yhteisöissä tällainen valinta olisi uskonnollisista syistä ymmärrettävä, mutta minä olen ateisti. Hiukan riepoo että toteutan Benedictus XVI:n ja Päivi Räsäsen oppeja, mutta tuskinpa he tätä lukevat.
Elokuvasta lisää sitten kun olen sen katsonut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti